Sivistyksen kahleet.

Vankilani on luokkahuone ja vangin vartijanani sijainen.
Kahleinani hyvät tavat ja joku jota kutsutaan sivistykseksi.

Jos voisin juosta, juoksisin kauemmaksi, kuin ne näkevät.
Kauemmaksi kuin ne kykenevät huutamaan
Käytöksen Kultaisia Kirjaimia.

Juoksisin ikuisesti kunnes löytäisin sinut.
Silloin itkisin sylissäsi vapautuneena...
Meitä ei enää vainota.

Yhdessä me heittäisimme sivistyksen kankkulankaivoon,
unohtaisimme kertomataulut
ja historian...
Omammekin

Huutaisimme tuuleen ja matkustaisimme maailman ääriin.
Vailla "Tiedon kultaista arkkua" ja "sivistyksen oppeja".

Eläisimme oikeasti.

Aivo aalloissa häiriötekijöitä

Miksi se aina lopulta potkaisee täysillä päähän se elämä?!
Vähän aikaa voi tuntua hyvältä ja onnelliselta, mutta sitten se tunkee taas korvat täyteen ininää tai sydänkohtauksia. Aivo aalloissa vikaa.. Enkä mä Vittu ole masentunut. En suostu olemaan en halua olla. Mutta siellä se lymyilee puskan takana se potku iskeäkseen kun sen osaa huonoiten ottaa vastaan. Tähdäten pääkoppaan. Täydellä voimalla. Eihän se aina osu suoraan nuppiin mutta satuttaa silti. Ja lääkäri sanoo vaan että aivo aalloissa vikaa, hetkellistä alakuloa. Ja vitut sanon minä. Se on vain sitä helvetillistä päänsärkyä minkä elämä minulle säästtää. Eikä se ole edes puolet siitä mitä se voisi olla. Ei ole ei.

Arkipäivän enkeli

Ei enkeleillä aina ole sädekehää.
Ei enkelitkään aina ole pelkästään hyviä.
Enkeleitäkin suututtaa välillä.
Enkeleitäkin johdattaa joskus suru.
Ei enkeleillä aina ole edes siipiä.
Sinäkin saatat olla sellainen,
arkipäivän enkeli.
Sellainen, joka voi parantaa päivää muutamalla sanalla.
Sellainen tunteellinen ihminen.
Enkeli.

Mitä tämä on?

Katsot minua lempeästi

sanoistani katkeavat terät

Katsot suoraan sydämeen

en muista miksi suutuin

Pudistat päätäsi hieman

haistan tuoksusi vivahteet

Hymyilet hämmästykselleni

mietin, otatko kiinni jos pyörryn

Muistoja ♥

Repullinen muistoja, jonkun mielestä turhia.

Viime syksyltä keltainen lehti.
Karkki papereita ja katkennut kynä.
Palanen ruutupaperia siinä lukeekin jotain.

Kai...

Peilin sirpale ja musta sulka.
Merkiksi kyynelistä.
Masennuksesta, säälistä.
Kellastunut kuva.

Menneiden aikojen ihmisiä...

Kaikissa tuhansia muistoja.
Pieniä ja suuria.
Tärkeitä ja turhia.

Elämästä...

Siksi kiitän teitä kaikkia.
Ystäviä ja tuttuja.
Uusia ja vanhoja.
Kyynelistä ja nauruista

tasapuolisesti..

Sillä ilman niitä en olisi minä, vaan joku hän.

Sinun silmäsi...

Sinun silmäsi.
Niissä näkyy se tuska.
Niin, ja eletty elämä.

Tietenkin.

Sinun kosketuksessasi.
Tunnen huolenpidon, mutta...
myös varovaisuuden.

pelkäätkö, että hajoan?

Sinun korvasi.
En tiedä miksi, mutta kun kosken niitä... (!)
Sinä väreilet.

Minä pelkään, että sinä hajoat.

Sinun äänesi.
Se sanoo, ettet ole tottunut.
Et ole tottunut hyvään oloon.

Toivo.

Ja se tunne.
Kai se on myös sinun sisälläsi.
Se lämpö...

Mielihyvä,

Mustan enkelin tarina

En minä hymyillyt koskaan, kun ei mua huvittanut. Nauroin vaan kyynisesti. Kaikki pelkäsi mua. Ei ne uskaltaneet mulle puhua, liian kova ulkokuori. Kukaan ei uskaltanut kysyä multa mitään, kun mä aina nauroin niin kolkosti, kolkosti ja tyhjästä. Ei kukaan tullut niin lähelle että olisi huomannut kyyneleet mun poskilla. Ne näki vaan mun kolkot tyhjät kasvot. Ne kovat kasvot jotka eivät pehmenneet edes kun mä hymyilin.
Sitten tuli se päivä kun mä rakastuin. Eikä sen rakkaus ollut kylmää. Haurasta vaan. Särkyvää. Kaiken lisäksi mä rakastuin ihan väärään ihmiseen. Ihan väärään. Toiseen tyttöön, se oli mua vielä muutamaa vuotta nuorempi. Tyttö oli pohdiskelija. Se eli haavemaailmassa, eikä sitä saanut sieltä pois särkemättä sen koko imperiumiaan. Mutta ei se mua haitannut. Mäkin olisin halunnut elää haavemaailmassa, vaikkei mä siihen pystynytkään. Tyttö kertoi mulle että maailma on oikeasti kaunis, että ihmiset vaan on julmia. Tyttö kertoi mulle että ei kaikki ole oikeasti vaan mustaa. Mä tajusi vasta silloin että jotain on vialla, kun oli liian myöhäistä. Tai ehkä mä tajusin jo aiemmin. Olihan se ollut aina niin hauras. En vain olisi halunnut myöntää sitä…
Sitten se kuoli... Kuoli syöpään. Mun maailma särkyi. Mä olin jo melkein ymmärtänyt että maailmassa on valoa kun… En mä halunnut enää elää. Kaikki se vähäinen toivo jota mussa oli vielä ollut, kuoli mun sisään. Kaikki se katosi tai menetti merkityksensä.
Mä päätin ettei mua tarvita. Mä kirjotin äidille että mun pitää lähteä täältä. Sitten kiipesin sinne vuorelle, missä me se yksi kesä päivä puhalleltiin voikukan siemeniä alas vuorelta ja missä mä nauroin ensimmäisen kerran pitkään aikaan… Menin sinne ja olin hyppäämässä, kun... Kun mä näin sen. Kun mä näin mun rakkaan siellä ja se sanoi mulle, ihan varmasti se oli siellä, se sanoi mulle sen saman lauseen kuin sinä päivänä kun me tavattiin. Kun mä istuin yksin juna aseman räkä baarissa ja tuijotin seinää. Niinkun mä aina tein. Se ei sopinut siihen paikkaan se ihminen. Se oli kaunis ja nuori. Ujo ja kiltin näköinen ja se tepasteli suoraan mun eteen ja kysyi missä on kauppa. Katsoi suoraan mun silmiin. Ei kukaan katso mua silmiin. Se katto niin syvälle, ihan ku ois nähny mun sydämmeen ja sen läpi. Se oli se päivä kun en enää pystynyt pidättelemään itkua. Mä purskahdin itkuun siinä sen, tuiki tuntemattoman, edessä. Ja se lohdutti mua, vento vieras. Sanoi ne sanat jotka halusin kuulla. Ja mä avauduin, kerrankin, avauduin sille kauniille ja viattomalle tytölle joka katsoi mun silmien läpi mun sydämmeen. Ja silloin se sanoi ne sanat. Ne kauniit sanat, sanat, jotka muistan vielä kun olen vanha ja kurttuinen (mihin asti en aikonut ensin edes elää) . Se sanoi että mun pitää elää, koska ilman mua maailman musikaali on tosi tyhjä, Ilman mua maailmasta puuttuu palanen. Niin se mulle sanoi. Se kaunis ja viaton tyttönen. Ne sanat mä kuulin mun päässä. Se tyttönen, mun enkeli, sanoi ne mulle. Siinä vuoren päällä kun taivas repesi. Seisoin siinä kaatosateessa ja kävelin pois. Kävelin pois kuolemasta. Koska hän. Silloin päätin että enkeleitä on olemassa.