Elämäni kertosäe

Kaipuu raivaa tiensä läpi pohjoistuulen. Syksy on saapunut. Yksinäisten aika. Ensirouta syö elämän. Lehdet värjäytyvät ärsyttävän iloisin värein, ruska. Kesärakkaudet loppuvat värjäten monta maailmaa mustaksi. Ne jotka kokevat olevansa osa pimeyttä, tuntevat tulleensa kotiin. Ennen pakkasia minäkin tunnen itseni kotoisaksi. Ennen sitä kun jääkiteiden kimmellys valkaisee pimeän maan. En ole jääprinsessa. Olen pimeän enkeli. Viileys hyväilee ihoani, pohjoistuuli. Olen kateellinen niille jotka sanovat olevansa kylmissään tuon hyytävän tuulen takia. Minulla on sisältä kylmä. Ollut niin pitkään että hädin tuskin tunnen sitä enää. Ajattelen sitä kaunista pimeyttä jonka sylissä minun ei tarvitsisi olla kukaan tai mikään. Mereltä tullut suolainen tuulahdus heittää hiuksiani hiukan ilmaan ja kuiskaa korvaani:
”Sinä voisit olla vapaa. Tule luokseni!”
Käännän kuitenkin selkäni merelle ja suloiselle jäätuulelle. Ei vielä, ei ihan vielä. Pakotan itseni muistamaan että minulla on määränpää. Heitän kitaran varovaisesti selkääni ja korjaan laukun asentoa olkapäälläni. Nostan jäätyneen pikkulapsen käden kokoisen lapasen päätäni pudistellen maasta roskapöntön päälle ja toivon että omistaja löytää sen vielä. Nostan katseeni eteenpäin ja katson kännykän kelloa pistäen juoksuksi. Aikaa on aina liikaa tai liian vähän. Saavun viimehetkellä bussiasemalle ja nousen Helsingin suunnan bussiin. Maksan bussikuskille täyden hinnan. Hän ei suostu uskomaan etten ole vielä kuuttatoista. Vanhan puoleinen etupenkillä invalidi paikalla istuva nainen mulkaisee asukokonaisuuttani paheksuen. Hän ei taida katsoa hyvällä Metallica–paitaani, kuluneita mustia rikkinäisiä farkkujani, mustia hiuksiani tai piikki kaulapantaani. Katson häntä silmiin ja hymyilen hänen järkytyksen sekaiselle hämmästykselleen. Punaiset piilolinssit. Kuulen hänen mutisevan jotain nykyajan nuorista kulkiessani hänen ohitseen takana keskimmäisenä olevalle paikalle. Bussiin astuu ala-aste ikäinen ehkä viidennellä tai kuudennella luokalla oleva, UGG-saappaisiin, pillifarkkuihin ja mustaan ihonmyötäiseen takkiin sonnustautunut tyttö, joka mulkaisee minua kävellessään jonkin laista wanna-be mallikävelyä bussin keskiosaan.
Bussimatka kestää kaksi tuntua ja ajatukseni harhailevat. Musiikkikaan ei saa niitä pysymään kasassa. Presidentti ehdokkaiden kuvat kadun varsilla ärsyttävät, mitä ne muka voisivat saada aikaan. Katson harmaita lehtensä lähes kokonaan menettäneitä lehtipuita ja ikään kuin haalistuneita havupuita, sekä harmain ilmein ja kumarin ryhdein laahustavia kyllästyneitä ihmisiä. Syksy on selvästi saapunut ja tunnen jonkin ilon kaltaisen kuplivan mielessäni. Harmaata ja mustaa. Sopii minulle. Toivon että sataisi vettä, sitä kauniimpaa ilmaa ei olekaan kuin sadesää. Päähäni harhailee runomuotoinen ajatus mutta kun saan vihon esille, se on jo karannut.
Helsingissä on liikaa ihmisiä, monenkirjavaa väkeä, ahdistuneita oravanpyörään juuttuneita keski-ikäisiä, UGG-tossuihin tai converseihin sonnustautuneita pillifarkkupellejä, liikaa meikkiä ja liian kova nauru, pitkälettisiä hevareita ja mm. anime-tyylillä pukeutuneita omantienkulkijoita, kerjäläisiä, rikkaita, elämäntapa taiteilijoita ja toimistotyöntekijöitä jotka tunnistaa muutamasta liikakilosta jakkupuvun sisällä sekä kumarasta ryhdistä, hoppareita ja ”koviksia”, sekä minua morjenstavia gootti-tyylisiä tyttöjä ja poikia. Paljon masentuneita ilmeitä ja kovaäänisten juoruakkojen säätilaa ja muiden ihmisten käytöstä koskevaa nalkutusta. Liikaa minulle. Kiiruhdan katkonaisia keskustelun pätkiä väkisinkin kuunnellen lähimmälle ratikkapysäkille ja matkustan Pasilaan ylitäydessä raitiovaunussa. Jään kotipysäkilläni ja kuljen läpi työruuhkan loppumisen hiljentämiä katuja pitkin kohti keltaista kerrostaloa joka sattuu olemaan kotini. Kiipeän portaita pitkin viidenteen kerrokseen ja avaan oven hiljaa avaimella. Jääkaapissa lojuu vain vanha juuston känttyrä eikä minulla oikeastaan nälkä olisi ollutkaan. Avaan kitarakotelon olohuoneen sohvalle ja soitan hetken ahdistusta pois sielustani ja sydämestäni. Tuijotan ulos ikkunasta ja näen kuinka hämärä hiipii vaivihkaa mutta nopeasti syksyn harmauden ylle. Tuuditan itseäni pimeydessä ja soittimestani kuuluu sointuja joihin suuni yhtyy vähitellen. Pikku hiljaa alan tuntea itseni taas todelliseksi. Tuulen kaukana täältä puhaltamat sanat kaikuvat uudestaan korvissani musiikkiin sulautuneina.
Ei vielä, ei ihan vielä, kuuluu elämäni kertosäe.

MIKSEI VAAN VOI ?!

Miksei vaan voi?!

Tehdä mitä huvittaa
jotain järjetöntä
sekopäistä
välittämättä seurauksista

paskan vertaa...

Elämän tie

Sydän palasina
kerään minuuttani elämän tieltä
henkien tuskani ulos huuruina
rakastaen kuolemaa
haluamatta sitä silti
Rakastaen elämää
itseltäni salaa
Hiljaisuudessa nostan lasisen kyyneleen maasta
ja
ripustan sen kaulaani
Silmät uudessa ilossa
en pääse yli
Opin vaan elämään
Taas uudestaan.
Pikku hiljaa.

Veressäsi

Vieressäsi oli niin hyvä olla
Siinä
Nauttia lämmöstäsi
Siitä hymystä
Ja kauniista sanoistasi

Mutta olen noussut polvilleni
Matkalla taivaaseen
Hymy huulillani
Kaipaus sydämessäni

Kipu estää minua toisinaan liikkumasta
Mutta ilman sitä en olisi minä
Se auttaa kestämään pahempaakin
Suru

Vaikka ikävöin vierustaasi
Kuulumistasi käsiini
Rakkauden sanoja
Olen elossa
Ja se kai on pääasia

Luulisin

Älä kuitenkaan ruoski minua
Rakastan sinua edelleen
ja olen siitä pahoillani
En voi sille mitään

Elä ja anna minunkin elää
Koska ei rakkaus katoa hetkessä
Anna minulle aikaa
Niin minä annan sinulle

Koska se on tärkeintä
että Kokoaa itsensä

pala
palalta

vähitellen

Jos elämäni olisi kukka.

Jos elämäni olisi kukka, se olisi ruusu.
Lohdullisen värinen, päältä pehmeä ja samettinen.
Alta kova ja piikkinen.
Siitä puuttuisi terälehti tai pari.
Sillä enhän minäkään ole täydellinen, ei siis elämänikään.
Ehkä se olisi vanhan rouvan rinnuksella.
Timantti korujen kehystämänä.
Kuiva kukka.
Musta ruusu.

Kaksi Elenalle.. Olet korvaamaton.

Sydämmen lämmitin

Ostin sydämmen lämmittimen
Haaveiden kaupasta
Unelmien osastolta
Se oli jo valmiikisi epäkunnossa
Eihän sellainen voi toimia,
joka toimii rakkaus energialla
Ei ollut vaihto eikä palautus oikeutta
Minulle tuli kylmä

sitten tajusin
Että oikea lämpö löytyy lähempää
Ilman keinotekoisia makuja ja hajuja
Oman enkelin luota
ihan maan päältä
todellisuudesta
Tästä Ihan Vierestä.


Kilometrien päästä

Etsin kaukaa ystävää
rakasta
Kilometrien takaa häntä hain
Kunnes tajusin
että Oikean Ystävän luo
Ei ole kun joitakin metrejä

sillon tiesin, mitä onni on.

Halusitko tietää miltä yksinäisyys tuntuu?

Tyhjää.
askeleeni kaikuvat
Liian
Kovaan
Ääneen

Absoluuttinen hiljaisuus . . .

Pimeää
Kylmää

Juoksen.
Aina
Vain
Kovempaa.
Enkä silti pääse pakoon
Sitä ääntä päässäni.

se sanoo:

"Olet Yksin...
...yksin...
...yksin...
...yksin..."