Elämää...

On aika mennyt
On aika kuollut
Minut luonut
On luonto tää
Vaik sydämmessäin kaipuu kova
Sanoi kerran eräs poika soma
"Et tyttö valmis oo viel kuolemaan
vain haavojasi nuolemaan"
Kosk elämää on tääkin paska
huomaat sen sä kohta vasta
Elämä jatkuu, elämä jatkuu
Kaikki on taas kohdallaan

Me

Me olemme, vai olemmeko?

Onko vain minä?

Minä olen, vai olenko?

jos EI ole kuin yksilö

Miksi kävelemme yhdessä?

Miksi rakastumme?

Miksi teemme tyhmyyksiä jotta

"ne muut" hyväksyisivät meidät?

EI emme ole minä olemme me

olisiko parempi jos olisi vain minä eikä meitä...?

Mutta olisiko silloin rakkautta, yhteishenkeä,

toivoa, uskoa onnistumiseen?

Eikö olisi niin jos ei olisi meitää ei olisi ketään kuka auttaisi jaksamaan?

Vai olisiko?

Onko juuri meissä ihmisen ainutlaatuisuus,

siinä ettei tarvitsse olla yksin minä?

jotkut ovat varmasti yrittäneet olla vain se minä.

Kysyn nyt heiltä,

onnistuiko se voiko ihminen olla surutta vain minä, ajattelematta mitä

"ne muut" ajattelee ilman että saa purkaa vihojaan kenellekkään.

Onnistuuko se?